torstai 4. helmikuuta 2016

Kainuu opettaa

Ajatus Kainuu-aiheisesta retropostauksesta syntyi, kun ajelin eräänä päivänä Kainuun pikkukylien kautta pohjoiseen. Pakkasta oli -35 astetta, matkan varrella oli autiotaloja, mutkaista tietä, Kekkosen kuvia tien varressa ja venäläisiä rekkakuskeja, jotka sulattivat autojaan nuotion avulla. Pohdin siinä auton ratissa, että tällaisen Suomen minä haluaisin jossakin postauksessa välittää. Arctic Spell - osa pohjoista taikaa. Mennyt maailma, joka on monelle suomalaiselle vain Pölösen elokuvien kuvamaailmaa.



Ensimmäinen kohde, joka kirjoituksen kohteeksi nousi, tuli melkein itsestään. Otanmäki on 1950-luvulla rautamalmikaivoksen ympärille syntynyt kylä, jossa aika tuntuu edelleen pysähtyneen. Vaikka Otanmäessä toimii Transtechin junanvaunutehdas, on kylän ilme edelleen 50-luvun puolivälin kaivoskylän. Läheisyydessä on upeita luontokohteita, kuten Talaskangas ja Otanmäen lintuvesiallas. Vaan jos alueella vierailee, ei Otanmäen keskustaa voi jättää väliin.


Helposti tulisi halu kirjoittaa jotenkin sarkastisesti paikasta, jossa aika on pysähtynyt. Kaivostornista, joka piirtyy taivaanrantaan, kellosta, joka käy mennyttä aikaa tai umpeen naulatuista ikkunoista. Toisaalta voisi kertoa paikallisen motellin kankailla peitetyistä ikkunoista, joiden takana turvapaikanhakijat haaveilevat paremmasta elämästä. Minä en halua kuitenkaan nähdä Otanmäkeä pelkästään rapistuvina puitteina tai pysäkkinä, jolla odotetaan parempaa elämää. Kylästä on syntynyt minun 15 Kainuussa vietetyn vuoteni aikana myös toisenlainen kuva. Siinä kuvassa ja tarinassa on lämminhenkisiä ihmisiä, upeita tarinoita ja paljon historiaa. Maailman pohjoisin maauimala, liikuttavia koululaisten toteuttamia esityksiä, kylänraitti, jossa kaikki vastaantulijat tervehtivät.



Siksi kannustankin itse kiertämään kylän ja katsomaan rikkinäisten ikkunoiden ja umpeennaulattujen ovien taakse ja näkemään palan Suomen historiaa. Jota ei saisi unohtaa.




Otanmäki-musikaalin lopetusesitys, joka jaksaa aina liikuttaa yhtä paljon. Tyttäret eturivissä...


On tori ja kirkko, hiihtolatuja
Ja pienen pääkadun kännisatuja.
Kerran sen kaiken mä unhoitin sentään
Vaan nyt aamuyön haamu se kirkolta lentää,
Mittailee minua
Hymyillen,
Se kuiskii vierelläni:
"Muistatko minua?
Muistatko itsesi?"

Jos luulit, että menneet jättää sait,
Niin kertaamaan joudut korpimaiden lait.
Kun palata päätit, niin voitko sen kestää?
Ja kun kätesi paskaat, niin missäs ne pestään?
Pelkäätkö menneitä
Muistoja?
Voi, voi, poika pien,
Kun minä sinua
Yhä syvemmälle vien.
Pian minä sinua
Yhä syvemmälle vien.

Haaveilemaan meidät laittaa.
Haaveilumme lopettaa.
Meitä Kainuu opettaa.
Ryhtimme kumaraan taittaa,
Vaan ei tarkoita pahaa.
Meitä Kainuu opettaa.

Nyt rakkautta tunnen
Ja täytyn vihalla...
Olen hetkessä jälleen
Ihan pihalla.
Vakava paikka on siinä, kun myöntää
Että jos vaikka tän mielestään työntää
Ja mittailee suurempien kaupunkien
Suurempaa elämää,
Niin siellähän kadut on
Vain pelkkiä katuja.
Niin, niissähän kadut on
Vain pelkkiä katuja.
Muista tämä.

Aina se mukana kulkee
Vaikka se jäisi taa.
Meitä Kainuu opettaa.
Edestä ovia sulkee,
Mutta muutamia avaa...
Meitä Kainuu opettaa.

[Jarkko Martikainen: Kainuu opettaa]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti