tiistai 24. maaliskuuta 2015

Hiihtämisen filosofiaa - kuinka inhokkilajista tuli niin rakas...

Hiihtäminen on kuulunut inhokkilajeihini aina peruskoulun ensimmäisiltä luokilta asti. Lapsena pidin hiihtämisestä, olihan äitini taustalla kilpahiihtoharrastusta ja se on varhaisimmissa muistoissani ollut hyvin mukava yhteisen liikkumisen muoto. Mutta peruskoulusta muistossa on lähinnä veren maku suussa ja se ikuinen ällötys ajanottoa, kilpailua ja mäessä lipsuvia suksia kohtaan. Jääkiekko olikin minun valintani ja yläkoulun vuosina sain luikerreltua kaikista hiihtotunneista vedoten jääkiekkoharjoituksiin. Hokkarit vs. sukset, tulos oli noin sata-nolla.




Aika kului, lapset syntyivät ja pikkuhiljaa hohtavat hanget alkoivat kutsua seireenin lailla. Ja kun kuvioihin ilmestyi hiihtävä pohjoisen mies, aloin heltyä ladun kutsulle. Onneksi pohjoisen ihme esitti hiihtoharrastukselleni oikeanlaista alkua - kunnon investointia varusteisiin. Niinpä paikallinen ja jo valmiiksi tuttu suksifirman esittelijä otti yhteyttä ja alkoi kysellä intiimitietoja (painoa ja pituutta). Hankintaan menivät pitopohjasukset, joilla harjoittelu sitten alkoi. Lykin kuin Matikainen karjuen mielessäni havuja (vaikka ulkopuolisesta näytti siltä, kuin etana olisi jarruttanut kurvissa). Mutta kun mukana oli kärsivällinen kannustaja, jolla ei KOSKAAN ollut kiire edelle, niin hiihtäminen oli jotenkin perverssillä tavalla mukavaa. Varsinkin, kun aurinko paistoi, pakkasta oli muutama hassu aste ja jaksoin nousta Isorakan huipulle pienin puuskutuksin…




Niinpä tämän talven aikana olemme hiihtäneet minun mittapuullani paljon ja jopa 5-vuotias on innostunut hiihtämisestä. Nuoriso-osastosta puhumattakaan, tytöt tekivät useampana päivänä niin, että töistä kotiin tultuani löysin lapun jääkaapin ovesta, jossa luki: ”Hiihtämässä.” Tähän toki saattaa vaikuttaa se, että myös lapsille tuli hankittua hyvät varusteet - käytettynä sai todella kohtuullisella hinnalla teineille sopivat ja laadukkaat välineet, kun hiukan viitsi nähdä vaivaa.




Viimeisin reissu, jonka teimme koko porukalla, suuntautui Kemijoen varteen Rovaniemelle. Ajoimme Alakorkalon laavulle, josta tyttäret lähtivät hiihtämään keskenään useamman kilometrin lenkkiä kohti keskustaa. Minä sivakoin perinteisellä vieressä ja pohjoisen hiihtäjäsankari jäi 5-vuotiaan kanssa sivakoimaan kilometrin lenkkiä. Ja lopussa oli mukava nauttia makkarasta ja kahvista laavulla ja miettiä, miten mahtava yhteinen talviharrastus suksien päältä löytyi. Kun uskalsi vain unohtaa vanhat asenteet ja antaa ulkoilulle, luonnolle ja liikunnalle mahdollisuuden. Ilman kilpailua ja ilman kiirettä.

Budjetti

Fisherin Zero -pitopohjasukset, siteet, sauvat ja monot 350 € kevättalvella ostettuna ja tingittynä (jokainen euro kannatti satsata!)
Tyttöjen sukset varusteineen käytettyinä n. 70-100 € /setti
Nuorimmaisen sukset 20 €/setti

Plussat

  • Alkuinvestoinnin jälkeen erittäin edullinen harrastus
  • Harrastusmahdollisuuksia kaikkialla
  • Mainettaan PALJON mukavampaa :)
  • Luonteva ja hieno tapa ulkoilla talvella Suomessa


Miinukset

  • Alkuinvestoinnit varusteisiin 
  • Suksien huolto hiukan mysteeri (pitopohjasukset ovat kyllä tosi helpot huoltaa)
  • Alussa mummotkin menevät ohi ladulla vaan en minä anna periksi... ;)





Ps. Olen minä tehnyt ohituksiakin. Pari kohtuullisen iäkästä ja pari kohtuullisen nuorta hiihtelijää - mutta silti olo oli kuin Mietaalla ;)

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu -
mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu,
tuul' ulvovi, polku on ummessa
ja tuisku on taivahalla.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen, -
mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
joka outoja onnen vaiheita käy
eikä tiedä, miss' oikea, väärä."
[Eino Leino - Hiihtäjän virsiä]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti